Kalastuksen tiedonkeruu on nopeasti muuttumassa koko toimialaa koskevaksi kohtalonkysymykseksi. YKP-vaatimukset kiristyvä samaan aikaan kun sekä kalastajat että hallinto kamppailevat resurssipaineiden kanssa. Kentällä turhautuminen kohdistuu usein aikatauluihin ja keskeneräisiin järjestelmiin, mutta todellinen haaste ei ole yksittäisissä lomakkeissa tai sovelluksissa. Kyse on paljon syvemmästä rakenteellisesta muutoksesta, joka koskee koko tiedonkulkua.
Modernia kalastuksen tietojärjestelmää voi hahmottaa kolmen toisiinsa kytkeytyvän kerroksen kautta. Lähimpänä kalastajaa on tiedonkeruu, joka voi tulevaisuudessa tarkoittaa kaikkea yksinkertaisista mobiilisovelluksista automaattisesti tietoa tuottaviin laitteisiin. Tämän kerroksen kehittäminen ei ole suurin ongelma, sillä teknologia on jo olemassa ja kehittyy nopeasti. Toisessa päässä on viranomaisten valvontajärjestelmä, johon kootaan laajasti kalastukseen liittyvää tietoa saaliista rekistereihin ja kauppavirtoihin. Se on välttämätön, mutta samalla luonteeltaan jäykkä tiedon terminaali: sitä ei ole rakennettu palvelemaan muuta kuin valvontaa, raportointia ja tutkimusta.
Näiden väliin jää ratkaiseva, mutta toistaiseksi huonosti määritelty ja vähän keskusteltu kerros – tietoavaruus. Se ei ole pelkkä tekninen alusta, vaan koko järjestelmän toimivuuden edellytys. Tietoavaruuden tehtävänä on mahdollistaa tiedon liikkuminen eri toimijoiden välillä siten, että oikea tieto päätyy oikeaan paikkaan, eikä kaikkea tarvitse jakaa kaikille. Samalla sen on palveltava yhä laajempaa käyttötarkoitusten joukkoa: viranomaisvalvonnan lisäksi kaupankäyntiä, logistiikkaa ja kasvavassa määrin myös vastuullisuus- ja kestävyysvaatimuksia joita voi tulla erilaisista auditointitarpeista tai vesien omistajien puolelta.
Tämä tekee määrittelystä poikkeuksellisen vaikeaa. Kyse ei ole vain teknologiasta, vaan myös vallasta ja luottamuksesta. Kuka omistaa tiedon, kuka sitä saa käyttää ja millä ehdoilla? Esimerkiksi EU rahoitettu Fish-X-hanke osoittaa, että tällaisia ratkaisuja ei rakenneta nopeasti (3 vuotta) eikä halvalla (6 miljoonaa euroa), mutta samalla se osoittaa suunnan: data kytkeytyy yhä tiiviimmin markkinoihin ja luvanvaraisuuteen. Tiedon tuottaminen ei ole enää pelkkä velvoite, vaan edellytys toiminnalle.
Tässä kohtaa hallinnon ja toimialan yhteinen haaste konkretisoituu. Tietoavaruus tarvitsee ylläpitäjän ja kehittäjän, joka on riittävän luotettava, osaava ja kustannustehokas. On kuitenkin epäselvää, voiko tai haluaako viranomainen ottaa tämän roolin. Toisaalta myöskään edunvalvontajärjestöjen, kuten Suomen Ammattikalastajaliitto SAKL, rooli ei ole itsestään selvä näin laajassa ja monialaisessa kokonaisuudessa, jossa mukana ovat myös kalankasvatus ja kauppa.
Samaan aikaan maatalouden puolella pohditaan pitkälti samoja kysymyksiä. Ruokavirasto ja Maa- ja metsätalousministeriö ovat jo vuosia pohtineet ratkaisuja, jotka mittakaavaltaan ja monimutkaisuudeltaan ovat jopa laajempia kuin kalatalouden tarpeet. Tästä huolimatta kalatalous näyttää etenevän erillistä polkuaan, vaikka kyse on lopulta samankaltaisesta alkutuotannon tiedonhallinnasta. Kun myös EU-tasolla rahoitusta ollaan yhdistämässä, herää väistämättä kysymys, pitäisikö myös kansallisesti tarkastella kokonaisuutta yhtenä eikä kahtena erillisenä sektorina.
Ehkä keskeisin kysymys ei siis ole, pystytäänkö tietoavaruus rakentamaan, vaan kenen varaan sen rakentaminen uskalletaan jättää. Jos yhteistä ratkaisua todella haetaan, katse kääntyy väistämättä toimijaan, jolla on jo valmiiksi jalansija koko alkutuotannon kentässä. Tässä valossa ei ole kovin kaukaa haettua pohtia, voisiko esimerkiksi MTK toimia tällaisena yhdistävänä tekijänä – tai ainakin alustana, jolle tätä kokonaisuutta ryhdytään rakentamaan.
